Kirjoittaessa soi: Juha Tapio - Tätäkö elämä on
 

(Aloitin kirjoittamaan tätä artikkelia melkein kaksi kuukautta sitten, työreissuilta palattuani, mutta sitten inspiraatio katosi. Inspiraation puute pakotti hylkäämään koko blogin hetkeksi. Liekö inspiraatio tullut takaisin? En tiedä, mutta kirjoitan nyt ainakin tämän loppuun.)

Olen taas kotimaassa. Työmatkailu oli vaihteeksi kivaa, eniten kenties sen takia, että se auttoi saamaan vähän etäisyyttä tähän tilanteeseen.

Ehdin myös tehdä havaintoja mukana matkustavasta työkaverista. Hänen lompakostaan pilkisti puolison ja lasten kuvat ja oletan/tulkitsen, että iltaisin soitettiin hotellihuoneesta kotiin "Rakastan sua, on ikävä"-puheluita. Minä en tunnista itseäni tästä. Lompakossani on ajokortti ja Visa. Ja iltaisin hotellihuoneessa otan minibaarista oluen, käyn suihkussa ja painun sänkyyn lukemaan kirjaa. Näin olen toiminut oikeastaan koko suhteemme ajan, ja näin toimii X:kin. Me emme rahoita puhelinoperaattoreiden liiketoiminnan laajentumista. Emmekö koe siihen tarvetta? Onko meissä kummassakin siis lähtökohtaisesti jo jotakin vikaa?

Mutta niin, miltä tuntui olla vähän pidempään erossa? Pakko sanoa, ettei oikein miltään. Tokihan matkalla, poissa kotoa, oleminen tuntuu erilaiselta. Se erilaisuus liittyy kuitenkin siihen, että ympäristönä ei ole oma asunto, omat tavarat, oma sänky. Se, että sängystä puuttui oma X ei nyt häirinnyt ollenkaan samalla tavalla.

Se on pakko myöntää, että X onnistui herättämään minussa tunteina. Nimittäin kotiinpaluun alkaessa lähestyä. "Tuolla ulkona" päiviin oli nimittäin jo ehtinyt kehittyä jonkinlainen rutiini, elämä hotellissa tuntui luonnolliselta. Ja tämä luonnollisuus auttoi unohtamaan, mitä kotona odottaa. Kotiinlähdön lähestyminen muistutti, että kohta tästä uudesta turvallisuudesta pitää luopua ja edessä on paluu vanhaan, paluu X:n luo. Paluu kotiin?

Mielessäni pyörii laulajan kysymys: Tätäkö elämä on? Loppuelämäni? Tasapaksua elämää suhteessa, jossa en rakasta? Elämää, johon väriä ja sisältöä tuo ainoastaan työ ja sen (satunnaisesti) tuomat mahdollisuudet olla jossain muualla kuin kotona. Eihän se näin voi olla. Tähän tulokseen ehkä tulin, neuvoteltuani illat minibaarini kanssa. Tämän tajuaminen ei kuitenkaan helpottanut yhtään. Elämä ei ole tätä, ei saa olla. Mutta millä teet siitä jotain muuta? Ehkä edelleen vaihtoehtoina on jäädä tai mennä. Mutta jääminen ei saa tarkoittaa tätä, tasapaksua olemista olemisen vuoksi. Jäämisen pitää tarkoittaa sitä, että opin rakastamaan uudelleen. Jäämisen pitää nousta halusta olla X:n kanssa, ei halusta olla. Onko minusta siihen?

(Tämä juttu ei nyt lähde oikein lentoon. Ehkä syynä on tosiaankin se, että annoin sen levähtää liian pitkään. Ehkäpä laitan sen näkyville tällaisena).