Rouva Tonnikeiju kirjoitti taannoin seuraavan kommentin: "omaa onneaan saa etsiä ja jos on tunne, ettei toinen ole se mitä pohjimmiltaan haluaa niin silloin on aika mennä eteenpäin". Lupasin silloin, että palaan ruotimaan tätä ajatusta joskus myöhemmin omana artikkelinaan. Koska ajatukseni omasta tilanteestani ovat tällä hetkellä kovin jäsentymättömiä ja sekavia, lienee nyt aika sille luvatulle artikkelille. Siten voin viisastella asiasta yleisellä tasolla.

Liberalistisella etiikalla perustellaan nykyään lähes kaikkia päätöksiä avioliittolaista alkaen. Sen johtoajatus lienee: kaikkea saa tehdä, mikä ei vahingoita itseä ja muita (tai rajoita heidän vastaavaa vapauttaan tehdä asioita). Onko miehen "vaihtaminen parempaan" hyväksyttyä tästä näkökulmasta? Tai tarkemmin sanoen: onko tästä näkökulmasta hyväksyttävää lopettaa parisuhde vain siksi, että "ei tunnu enää oikealta" (eli mitään varsinaista vikaa kumppanissa ei ole jne.)?

Ongelma pelkistyy kysymykseksi: vahingoittaako parisuhteen loppuminen toista osapuolta (sitä jätettyä)? Ensimmäisenä mieleen tulisi vastaus: kyllä. Eli eipäs sitten erotakaan. Mutta: entäpäs jos toinen on tahollaan aivan yhtä onneton. Tai ei välttämättä yhtä onneton, mutta käy samaa sisäistä kamppailua ja kysyy itseltään samoja kysymyksiä: onko tämä sitä, mitä pohjimmiltani haluan? Mutta toisaalta sama eettinen koodisto estää häntä tekemästä päätöksiä. Eli suhteessa on kaksi onnetonta ihmistä, joista kumpikaan ei älyä lähteä siitä pois, koska pelkää eron vahingoittavan toista. Kaiketi tämmöinenkin tilanne on ihan mahdollinen.

Toisaalta asiasta ei voi oikein suoraan kysyäkään. Entä, jos toinen onkin ihan tyytyväinen suhteeseen? Eikö silloin asiasta kysyminenkin vahingoita häntä?

Pitäisikin olla jokin palvelu, johon parisuhteen osapuolet voisivat ilmoittaa että "minä en ole enää onnellinen tässä suhteessa". Jos (ja vain jos) kumpikin osapuoli tekee tämän ilmoituksen, molemmat saavat tietää toistensa kannan. Huomaatteko tässä analogian eräiden sosiaalisen median palveluiden flirttailu-toimintoon?

Ongelma ratkeaisi toki myös sillä, että parisuhteensa pitäisi niin avoimina ja turvallisina, että tämmöisistä epäilyksistä voisi suoraan keskustella toisen kanssa. Mutta se ei olisi ollenkaan niin hieno ratkaisu.

Kristinuskon Kultainen Sääntö taas sanoo: "Kaiken mitä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille". Tätä sääntöä soveltaen ongelmamme kääntyy kysymykseksi: "Jos minä olisin X, mitä haluaisin, että kumppanini tekisi tässä tilanteessa?" Intuitio vastaisi: jäisi luokseni, koska minä rakastan. Mutta onko intuitio taas väärässä? Haluaisinko todella, että joku on kanssani vain velvollisuudentunnosta, koska "joskus nyt tuli mentyä yhteen"? Vai haluaisinko kuitenkin ennemmin oman vapauteni, mahdollisuuden etsiä omaa onneani, eli jotakuta, joka olisi kanssani rakkaudesta? Eli kääntäen, jos pysyn yhdessä X:n kanssa, riistänkö häneltä mahdollisuuden löytää "Se Oikea"?

En tiedä, olenko nyt täysin rehellinen itselleni, mutta luulen, että jos olisin itse X:n tilanteessa, toivoisin, että minut jätettäisiin mahdollisimman nopeasti. Haluaisin kuitenkin jonkun, joka on minun kanssani minun vuokseni. Tai sitten en. Hankala sanoa.

Jos kultainen sääntö kärjistetään äärimmilleen, päästään kenties altruistiseen etiikkaan. Tällöin punnitsen omat tekoni ensisijassa sen kannalta, mitä ne aiheuttavat toiselle osapuolelle (tekojen kohteelle). Taas kerran intuitio sanoo heti: uhraa siis oma onnellisuutesi ja jää suhteeseen, jottet vahingoita toista. Mutta taas kerran joudumme kysymään: vahingoittaako toista loppujen lopuksi enemmän suhde, jossa ollaan velvollisuuden tunnosta. Tähän on todella hankala vastata. Periaatteessa, suhteessa on ulkoisesti kaikki hyvin, eikö ole aivan sama, millä motiiveilla siinä ollaan?

Tehdään ajatuskoe: entä jos vaikkapa äitini maksaisi "unelmieni miehelle" joka kuukausi siitä, että tämä on suhteessa kanssani. Niin, etten itse tietäisi tästä järjestelystä. Ja jos unelmieni mies käyttäytyisi kivasti minua kohtaan, suhteemme olisi ulkoisesti kunnossa, minä rakastaisin häntä. jne. jne. Olisiko tämä kannaltani kauhean paha asia? Vahingoittaisiko se minua jotenkin?

Ehkä hieman äärimmilleen viety esimerkki. Mutta kuitenkin.

Entäs jos kuviossa olisi lapsia (luojan kiitos ei ole)? Monesti näissä tilanteissa altruismi syrjäyttää kaiken terveen järjen. Jos yhdessä ei osata tai haluta olla puolison vuoksi, niin vähintään lapsille halutaan tarjota "ehjä koti". Koska koetaan, että eron kokeminen vahingoittaisi lasta liikaa. Avioeron kokeneena lapsena voisin sanoa tähän, että "Paskan marjat". Voin toki puhua vain omasta puolestani, mutta seuraavat kaksi asiaa olisi kaikkien lapsilla itseään rankaisseiden hyvä pitää mielessä:

1. Lapsi sopeutuu kyllä. Ei kaksi vanhempaa ole mikään välttämättömyys.

2. Lapsi vaistoaa kyllä, että jotain on vialla, vaikka yritettäisiin pitää yllä minkälaisia kulisseja tahansa. Ja miltähän lapsesta sitten tuntuu, kun hän tajuaa, että vanhemmat ovat onnettomia, mutta ovat yhdessä vain hänen takiaan.

Pääsinpäs sanomaan asiasta, josta en tiedä yhtään mitään. Mutta eivätkös parhaat lastenkasvatusvinkit tule lapsettomilta ja parisuhdeneuvot naimattomilta?

Toisaalta olen kyllä sitä mieltä, että nykyään parisuhteisiin suhtaudutaan vähän turhan kepeästi. Suhde voidaan pistää vaihtoon heti kun vähänkin alkaa tuntua siltä, että jossain muualla voisi olla kivempaa. Sitten "kasvetaan erilleen". Ei sen nyt ihan niinkään pitäisi mennä. Suhteessa on aina mukana toinen ihminen, ei ihmisiä saa kohdella kertakäyttötavarana. Jos suhde alkaa "maistua puulta", sen eteen pitää tehdä töitä. On kai se sen arvoinen? Onhan toinen joskus koettu niin arvokkaaksi, että suhde on haluttu aloittaa.

Herää enää kysymys: miksi minä en sitten ole halunnut tehdä töitä tämän suhteen eteen? Olen nyt nopeasti laskettuna neljä kuukautta rimpuillut itseäni irti tästä. Tai pohtinut, että pitäisikö rimpuilla, henkisellä tasolla kaivanut lähtökuoppia. Mitä jos olisin senkin ajan käyttänyt suhteen pelastamiseen. Tai vaikka edes X:n kanssa puhumiseen.

Mutta helpompi tässä moralisoida muita.