Mitäpä sitä ihminen jouluna tekisi? Lukisi ero-aiheisia blogeja. Uusin tuttavuuteni, ilmeisesti jo pari vuotta sitten telakalle mennyt Erotarinoita-blogi sai nyt tällä kertaa kunnian horjuttaa aamuisessa kirjoituksessani manifestoitua päätöstäni "ottaa härkää sarvista" heti kunhan joulusta on selvitty.

Kirjoituksessaan Ei koskaan enää blogisti kirjoittaa:

Mitä vanhemmaksi ihminen tulee, sitä vaikeampaa on tehdä vastoin itseään. Joustaa. Nuorena sitä taipui jos jonkinlaiseen muottiin, vain koska niin pyydettiin. Sitä paitsi oli rakastunut. Halusi perustaa perheen. Ne on nyt nähty, joten jäljelle jää se ydin. Minuus. Tällainen minä olen ja tästä minä en tingi.

Tässä siis (ilmeisesti) noin nelikymppinen nainen pohtii, haluaako hän eronsa jälkeen enää koskaan avio-/avoliittoon. Ja tulee näköjään siihen tulokseen, että ei. Syynä ei ole yleinen pettymys miehiin. Ei, syynä on iän myötä tullut haluttomuus mukautua. Mikään parisuhde ei nelikymppisen maailmassa ole sen arvoinen, että tekisi väkivaltaa itselleen ja omalle elämälleen, muokkaisi omia rutiinejaan sopimaan uuden kumppanin rutiineihin. Tekisi kompromisseja.

Itselläni on tuohon neljänkympin kunniakkaaseen rajapyykkiin vielä vähän matkaa. Mutta siitä huolimatta tunnistan nuo ajatukset (nyt kun ne toisen kirjoittamana luin). Jos suhteeni X:ään päättyy, olenko enää koskaan valmis, kenenkään vuoksi, vääntämään elämääni uuteen asentoon, sellaiseen, jossa olisi tilaa myös jollekulle toiselle? Olisinko vielä valmis, erityisesti kokeiltuani yksinoloa hetken, mukautumaan ja sopeutumaan?

Edellisessä kirjoituksessani vihjasin A:n elämän ja harrastusten sisältävän elementtejä, jotka ovat, jos ei nyt elämänkatsomukseni, niin ainakin tämänhetkisten prioriteettieni vastaisia. Tarkemmin sanoen, merkittävän osan hänen elämäänsä muodostavat asiat, joita en omaan elämääni tällä hetkellä (ainakaan siinä laajuudessa) haluaisi. Ainakaan, jos esim. X ehdottaisi niitä. Tähän asti olen hellinyt mielessäni ajatusta siitä, kuinka A:n takia minä voisin mukautua ja se itseasiassa voisi olla ihanaa. Voisin oppia tykkäämään uusista asioista, jos saisin jakaa ne A:n kanssa. Itseasiassa ne asiat ovat arvokkaita, koska ne saa jakaa A:n kanssa.

Tuon blogikirjoituksen lukeminen tietyssä mielessä aukaisi silmäni tälle itsepetokselle. En minä tästä enää tässä iässä mihinkään mukaudu. Oikeasti.

En tiedä, olenko tähän asti jotenkin kuvitellut, että voisin pitää nykyisen elämäni, vaihtaa vain X:n tilalle A:n. Niinhän homma ei voi toimia. Toisaalta, varmaankin osasyy näihin eroajatuksiini on tyytymättömyys joihinkin asioihin nykyisessä elämässämme. Voisinko siis muka vaihtaa ne (ja ihmisen), mutta pitää asiat muuten samana? Tuskinpa. Uusi suhde (jos sellaista ikinä saisi) pitäisi rakentaa oman näköisekseen, omalle pohjalleen. Ihan jo siksi, että A tuskin suostuisi tuosta vaan astumaan näihin lavasteisiin.

Niinpä olisi täysin mahdollista (ehkä jopa todennäköistä), että minusta ja A:sta tulisi korkeintaan jonkinlaiset "hyvät kaverit", jotka eläisivät omia elämiään, silloin tällöin kohdaten. Tuskin siitä mitään vuosisadan rakkaustarinaa enää syntyisi. Sen aika meni jo. Kenties.

Onpas ihanan masentava ajatus. Mahdollisuuteni rakentaa onnellinen parisuhde on jo käytetty. Sen aika olisi ollut 10 vuotta sitten. Silloin pystyin vielä mukautumaan, rakentamaan jotain yhteistä. Silloin valitsin väärin(?). Nyt ei sitten auta enää kuin pelata niillä korteilla, jotka silloin jaoin itselleni.

Tai tietysti! Voisin ottaaa seuraavaksi poikaystäväkseni mukautumiskykyisen parikymppisen, joka osaisi mukautua minun elämääni, sellaisena kuin sen haluan.

Tai sitten voisin opetella mukautumaan X:n kanssa hieman lisää.

Tämmöistä nyt tänään sitten. Notta hyvää joulua itse kullekin.