Nykyään, jos joku haluaa minun jakamattoman huomioni, ei tarvitse kuin kertoa juuri tapahtuneesta erosta, joka omasta tai jonkun lähipiiriin kuuluvan. Tämän jälkeen olen välittömästi pelkkänä korvana ja nyökkäilen ymmärtäväisesti kuin Maarit Tastula konsanaan. Tulkaa siis kaikki kertomaan minulle huolenne ja murheenne.

Tämä ei siis kerro suinkaan suunnattomasta lähimmäisenrakkaudestani vaan yksinkertaisesti siitä, että ahmimalla erouutisia haen oikeutusta omille ajatuksilleni. Mitä pidempään kestäneen parisuhteen päättymisestä kuulen, mitä onnellisemmilta ja "toisilleen luoduilta" eronneet ovat vaikuttaneet, sitä mieluummin minä kuuntelen. (Ja sitä ymmärtäväisemmältä vaikutan)

Tällä kaikella siis tosiaankin legitimoin omia fiiliksiäni. "Nuokin epäonnistuivat, miksi meidän suhteemme pitäisi kestää", on ajatus, jolla lohdutan itseäni. Tietystikään en kerro näistä ajatuksista niille, jotka haluavat sydäntään minulle purkaa. Ehei, minä olen itse empatia, minä kuuntelen ja lohdutan. Ja syvällä sisimmässäni koen, hmm, vahingoniloa? En sentään, mielelläni soisin parisuhteiden kestävän. En toivo eroa kennellekään. Mutta jos joku on sellaiseen päätynyt, se saa minut tuntemaan itseni, edes hetkeksi, ei niin pahaksi ihmiseksi.

Joten rakkaat lukijani, kertokaa ihmeessä, jos olette juuri eronneet. Erityisesti kertokaa, jos olette lähteneet monta kymmentä vuotta kestäneestä "täydellisestä parisuhteesta".

Jooko?