Kirjoittaessa soi: Ilkka Jääskeläinen - Vuosisadan rakkaustarina

Jos minun ja X:n tarina pitäisi tiivistää kahteen sanaan, "Vuosisadan rakkaustarina" ei olisi oikea vastaus. Tämä lausunto saattaa kuulostaa pahemmalta kuin mitä sillä tarkoitin, joten joudun varmaan avaamaan sitä hieman lisää. Tarkoitan lähinnä sitä, että minun ja X:n tarina ei ole sellainen, jonka haluaisin joskus kertoa naistenlehden toimittajalle syvähaastattelussa ja jonka uskoisin herättävän kateutta koko (naistenlehtiä lukevassa) Suomessa.

Lähtökohta Meille oli, ainakin minun puoleltani, aika käytännönläheinen. Minulla oli tiedossa juttu, johon tarvitsin seuralaisen ja sellaista ei ollut. Niinpä sellaista lähdettiin etsimään, netistä tottakai (mistä muualtakaan mies miehen löytäisi nykyään?). Sieltä löytyikin X, jonka kanssa sovittiin (paremmankaan tekemisen puutteessa) treffit samalle illalle.

Ne treffit eivät olleet mitenkään suureelliset. Kun ei muutakaan keksitty, niin lähdettiin vaan kävelemään ympäri kaupunkia ja juttelemaan. Riittävän monen korttelin jälkeen päädyttiin X:n luokse samaan sänkyyn. Aamulla X ei tarjonnut aamupalaa (syytä tähän en vieläkään tiedä, ei varmaan ollut kaapissa mitään sopivaa) ja niinpä minua vaivasi päänsärky ja vitutus koko seuraavan päivän. Mutta sain etsimäni deitin ja siitä se ajatus sitten lähti.

Ylläolevassa on olennaista se, että mitään kauhean suuria tunteita tuohon tapaamiseen ei liittynyt. Enkelikuoro ei laulanut, enkä tiennyt ensisilmäyksellä, että "tässä on se oikea". Enemmänkin fiilikset olivat (tässä voin taas puhua vain omasta puolestani): "Tuo nyt selkeästi on kiinnostunut minusta ja ei nyt ole mitenkään vastenmielinenkään, katsotaas, mitä tästä tulee". Tuota katsomista on nyt jatkunut kymmenisen vuotta, edelleenkään X ei ole minusta mitenkään vastenmielinen. Ja vieläkään en tiedä, mitä tästä tulee.

Vähän samaan tapaan X:n sukunimi sitten ilmestyi ulko-oveen. "Kun sä nyt käytännössä jo asut täällä, niin tuo nyt loputkin tavarasi" taisi olla kaikki romantiikan pankit räjäyttänyt repliikkini. Mutta se oli rehellinen repliikki, heijasti juuri sitä, mitä tunsin sillä hetkellä: käytännöllisyyttä, arjen rationaalisuutta.

Jostain minulle tuntemattomasta syystä draaman kaari pysähtyi tuohon. Jo kauan ennen viimeisimpiä tapahtumia pelkkä ajatus sormusten vaihtamisesta tai yhteisestä asuntolainasta sai minussa aikaan lähinnä pakokauhua tai ainakin täydellisen jäätymisen. Ei niistä kauheasti ole puhuttukaan, ehkä pakokauhuni on näkynyt liian selvästi päälle päin. Ja koska niitä ei ole vielä tähän päivään mennessä tapahtunut, taidan tietää syvällä sisimmässäni, ettei niitä koskaan tule tapahtumaankaan. Haluaisinko niitä: kyllä. Tämän ihmisen kanssa: en tiedä.

Toisaalta olen miettinyt, että ehkä juuri tuo "suurien tunteiden" puuttuminen on avain siihen, että olemme pysyneet yhdessä näinkin pitkään. Olen nähnyt tuttavapiirissäni monia parisuhteita, jotka ovat alkaneet valtavalla roihulla ja kauhealla kiireellä. Ollaan oltu niin rakastuneita ja niin onnellisia. Kihlat, koti ja kaksi koiraa on pitänyt saada kolmen kuukauden seurustelun jälkeen, koska "me ollaan juuri oikeat toisillemme". Ja sitten parin vuoden päästä on yhdessä surtu eroa, kun polttoaine onkin loppunut kesken.

Kun isoisiemme aikaan pohdittiin naimakauppoja, kriteerinä taisi olla, että tyttö on "hyvästä perheestä ja kova tekemään työtä". Ja ne liitot kestivät (kun ei paremmasta tiedetty?). Kuinka paljon tuo kriteeri eroaa omastani ("minusta kiinnostunut ja ei vastenmielinen")?

Mutta kun. Haluaisinko silti tarinan, joka alkaisi kauniimmin, sen vuosisadan rakkaustarinan? Haluaisinko ensimmäisiksi treffeiksi varata pöydän jostain hyvästä ravintolasta ja sanoa toiselle "Mä tarjoan illallisen, jos sä tarjoat aamiaisen" (päättäköön vastapuoli sitten, onko kyseessä kroisantti-tarjotin sänkyyn vai pöytävaraus brunssille). Tai pakata reppuun piknik-eväät ja pullon samppanjaa ja kutsua pyöräilypiknikille (miten ihmeessä sieltä on sitten tarkoitus pyöräillä takaisin, kun se pullo on tuhottu?). Tai jotain muuta. Jotain muuta kuin epämääräistä kävelyä ympäri korttelin.

Vuosisadan rakkaustarina jatkuisi jossain vaiheessa pienellä ilmoituksella Hesarissa: "Kihlautuneet Suomenlinnan rantakalliolla 15.6.2015". Sieltä voisi jatkaa pankin tädin luokse neuvottelemaan yhteisestä asuntolainasta. Ja ja ja. Ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti. Niinhän sadut loppuvat.

Hyi helvetti, mitä siirappia.