Syy tämän blogin perustamiseen on melko yksinkertainen: tällaista ei vielä ole. (Tai ainakaan en ole vielä semmoiseen törmännyt)

Olen viimepäivinä lukenut paljon erilaisia eroblogeja. Mutta kaikki(?) niistä on kirjoitettu jätetyn näkökulmasta. Useimmat alkavat suuresta järkytyksestä, joka seurasi, kun parisuhteen jättävä osapuoli "pudotti pommin". Tämän jälkeen lukija johdatetaan läpi kriisin vaiheiden: järkytys, viha, kaupankäynti, sopeutuminen ja irrottautuminen. Alussa lukija saa yhdessä kirjoittajan kanssa miettiä "miksi näin kävi?" tai "miten selviän eteenpäin?". Sitten pystytäänkin jo toteamaan, että "oli se aika sika" jne. Blogin elinkaaren loppupuolella jätetty osapuoli osaakin jo katsoa taaksepäin ja sanoa, että "ero oli minulle hyvä asia". Jos hyvin käy, lopussa eletään joko "iloista sinkkuelämää" tai sitten on löydetty uusi rakkaus.

Tämän blogin konteksti on hieman toinen: tämä on kirjoitettu lähtöä harkitsevan osapuolen näkökulmasta. Tässä vaiheessa nimenomaan vasta harkitsevan, mitään päätöstä en ole tehnyt mihinkään suuntaan, enkä tästä puhunut oikeastaan kenenkään kanssa. Haluan tällä blogilla antaa puheenvuoron myös sille toiselle osapuolelle, joka saa eroblogeissa yleensä olla tarinan konnan roolissa. En halua väheksyä kaikkien lukemieni blogien kirjoittajan kokemia tunteita ja tuskaa, mutta väitän, että kipu on vähintään yhtä suurta pöydän toisella puolelle. Lisäksi väitän, että jätetyn surutyö on tietyssä mielessä helpompaa: jätetyllä on lupa tehdä surutyötä, lupa blogata, lupa hakea tukea ystäviltään jne. Jättäjän tilanne on toisenlainen, ainakin tässä vaiheessa missä itse olen nyt: pohdinta ja surutyö pitää suorittaa suurelta osin oman pääkopan sisällä, eikä kukaan tiedä siitä, ei edes se oma kumppani (jota valmistaudutaan jättämään).

Eli haluan tällä blogilla kertoa, miltä ero tuntuu sen toisen osapuolen näkökulmasta. Tai ei välttämättä edes ero. Lukemani eroblogit alkavat usein siitä, että toinen osapuoli on ilmoittanut kirjoittajalle "ettei enää rakasta". Tässä blogissa kerron, mitä tapahtuu sen jälkeen, kun on itse tajunnut "ettei enää rakasta". Tie siitä tuohon ilmoitukseen ei ole suinkaan suora ja selkeä. Sitä tietä haluan tässä valottaa (mahdollisille) lukijoilleni.

Sen lisäksi haluan käyttää tätä omien ajatusteni selvittämiseen. Tuo edellisessä kappaleessa mainittu "valaistuminen" tapahtui kohdallani noin kuukausi sitten. Eli asian prosessoiminen on tällä hetkellä kesken. Kuten sanoin, näistä ajatuksista ei voi puhua oikein kenenkään kanssa, kaikkein vähiten oman kumppanin. Myös kavereiden käyttäminen "Leelian lepotuolina" on melko vaikeaa, jotta vältetään tilanne, jossa kumppani on "viimeinen, joka saa tietää". Siksi tämä blogi.

Kolmas syy tämän blogin aloittamiseen liittyy tietynlaiseen velvollisuudentunteeseen, velvollisuudentunteeseen lukemieni eroblogien kirjoittajia kohtaan. Monessa blogissa on pohdittu "miten se sika pääsi minusta irti kahdessa viikossa, kun minuun vielä sattuu?". Näille kirjoittajille haluan kertoa, että jättäjä on luultavasti prosessoinut eroa vähintään yhtä kauan kun jätetty joutuu sitä prosessoimaan, mutta hän on tehnyt sen oman päänsä sisällä. Kun päätös viimein on saatu tehtyä ja kommunikoitua toiselle osapuolelle, suurin osa prosessoinnista ja surutyöstä on jo tehty. Siksi jättäjän tie erosta eteenpäin saattaa näyttää helpommalta, mutta voin luvata, että tie eroon on ollut vähintään yhtä vaikea.

Näistä ylevistä ajatuksista huolimatta tiedän, että suurin osa lukijoista tulee todennäköisesti tuomitsemaan minut "pahaksi ihmiseksi". Olen valmis ottamaan tämän palautteen vastaan.

Kuten sanoin, prosessi joka johti tämän blogin perustamiseen alkoi noin kuukausi sitten. Siksi tulen nyt alussa luultavasti kirjoittamaan varsin tiheästi, kun erittelen tämän mennessä heränneitä ajatuksia (ja tilanteen taustoja). Jossain vaiheessa kirjoitustahti tullee harvenemaan, kun keskityn "tämän hetken ajatuksiini".

Tällä blogilla tulee myös olemaan selkeä loppu, toivottavasti jo muutaman kuukauden päästä. Tästä ei siis tule pitkäikäistä "lifestyle-blogia". Blogilla on kaksi mahdollista loppua, joista en vielä tiedä, kumpaan tullaan päätymään. Voi olla, totean kaiken prosessoinnin päätteeksi, että "kaikki onkin hyvin". Tai sitten eräänä päivänä aloitan keskustelun niillä kuuluisilla sanoilla: "Meidän pitäis vähän puhua". Aika näyttää, kumpi näistä toteutuu.