Aamun lehtien luku (eli linkkien klikkailu) jätti haaviin muutaman tähän blogiin sopivan uutisen

HS: Parisuhdeterapeutit listasivat keskeisiä syitä suomalaisten eroihin

IS: Eronneiden asuntoloukku on uusi ilmiö Suomessa: "Haluaisimme päästä pois, mutta mitään ei voi tehdä"

Hesarin artikkeli ei sano oikeastaan mitään ihmeellistä, lähinnä keittiöpsykologisoi sitä, että miehet ja naiset ovat erilaisia (mites sitten, kun suhteessa on kaksi miestä?). Tässä artikkelissa huomioni kiinni tämä toteamus: 'Naiset lähtevät suhteesta rakentamaan omaa elämää, ja miehillä taas on erotessa jo usein uusi suhde.' Tuo osui, lähinnä siksi, että olin tämän mahdollisuuden itseltäni kieltänyt. Jos erotaan, niin sitten ensin erotaan ja mietitään sitten uusia kuvioita. En ilmeisesti sitten ole tämän suhteen mies.

Myös artikkelin loppukaneetti tuntui tulevan kohti: 'Hän muistuttaa, että ihmisillä on elämässään erilaisia ihmissuhteita, jotka tarjoavat erilaisia asioita. Oman kumppanin odotetaan kuitenkin tarjoavan kaiken. Se on epärealistista. "Ei ole kenenkään tehtävä tyydyttää toisen kaikkia tarpeita", hän sanoo.' Näinhän se varmaan on. Loppujen lopuksi ainoastaan Minä itse on vastuussa Minun onnellisuudestani. Mutta onko epärealistista olettaa, että oma kumppani tyydyttäisi rakastamisen tarpeen?

Tuo eronneiden asuntoloukku taas ei onneksi koske minua tai meitä, koska asunto on minun. Tietysti on olemassa semmoinen mahdollisuus, että toinen ei säädyllisessä ajassa löytäisi uutta asuntoa, joka olisi sopiva hinnaltaan/sijainniltaan jne. Loukku kai sekin olisi?