Kirjoittaessa soi: Chisu - Sabotage

Rupesin miettimään, että miksi oikeastaan haluaisin erota X:stä. (Jos siis jätetään A:n osuus huomiotta, jotenkin tuntuu, että A sai lähinnä kunnian tuoda esille jotakin, joka oli jo pinnan alla olemassa). Jos X:ssä olisi jotakin "vikaa", olisi vastaus helppo: väkivaltaisen, alkoholisoituneen, liian mustasukkaisen, narsistin, pettäjän jne. saa jättää (ja se on jopa velvollisuus?). Tai jos toisella olisi joitakin ylitsepääsemättömän ärsyttäviä tapoja. Tai jos toinen ei haluakaan samoja asioita. Tai tai tai. Kaikissa näissä lienee yhteistä se, että toista kohtaa tuntee ärtymystä, vihaa, sääliä jotakin.

Mutta entäs me sitten? Kun en varsinaisesti voi nimetä X:ssä mitään sellaista seikkaa, mikä ärsyttäisi, enkä mitään mitä vihaisin. Muttakun en tunne oikein mitään muutakaan. Jos tuntisin edes jotain, vaikka vaan ärtymystä, tietäisin, että minä (tai suhteemme) on vielä elossa. Jos jokin ärsyttäisi, olisi jotain, mistä lähteä (yhdessä) asiaa työstämään. Sanoa, että "rakastan sua muuten, mutta ..." Muttakun ei ole.

Tämä konkretisoitui oikeastaan hyvin parina viime kertana kun X on ollut pidempään jossakin reissussa (pidempään tarkoittaa tässä yhteydessä noin pidennetyn viikonlopun mittaista ajanjaksoa). X:n poissaolo ei ole tuntunut minusta niin yhtään miltään. Ei ole tuntunut ikävää, ei kaipausta, ei yksinäisyyttä. Mutta ei toisaalta myöskään iloa siitä, että "nyt se ei ole täällä ja saa olla rauhassa". Ei vaan tunnu miltään. Samaten X:n paluu ei saa minussa aikaan mitään ihmeellisiä reaktioita, ei jälleennäkemisen riemua, eikä muutakaan. Ikäänkuin olisi ihan sama, onko toinen siinä vai eikö ole. Ei tämmöinen ihan normaalia liene?

Nyt kun asiaa rupesin miettimään, on tältä tuntunut varmaan jo vuoden päivät. En vaan ole aikaisemmin varsinaisesti kiinnittänyt siihen huomiota.

En tiedä, miten sitä saisi itsensä lyötyä tarpeeksi haavoille, että tuntuisi edes joltain. Että tietäisi taas olevansa elossa. Tai no, kyllä minä oman elossa oloni tiedä, parisuhteestani en niinkään. Onko se ollut elossa enää pitkään aikaan?

Kun aamulla lähdimme (samalla ovenavauksella) töihin, tein pienen ajatuskokeen: mitä jos illalla palatessani kotiin X ei olisi siellä. Eikä koskaan enää tulisi sinne. Lakkaisi vaan olemasta osa elämääni. Miltä minusta tuntuisi. Pieneksi järkytyksekseni totesin, että "ei miltään". Kyse ei siis ole siitä, että haluaisin päästä X:stä eroon. Tiedän (uskon? toivon?), että X rakastaa. Enkä halua, että X:ään sattuu (olettaisin eromme sattuvan?). Mutta kun itsestäni en saa tämän kummempaa tunnetta puristettua. Jos vaikka vihaisin, sekin olisi helpompaa.

Teen seuraavan parin viikon aikana muutaman pidemmän työmatkan. Houkuttelisivatkohan yksinäiset illat hotellissa minusta edes jonkun tunteen esille? Vai onko sitten vaan niin, että

Mikään ei tunnu miltään, kipu korvaa ystävän.